Kettukausi pyörähtää käyntiin

Hengitys höyryää. Parta on jäätynyt ja pakkanen paukkuu puissa. On kylmää ja pimeätä. Ilma seisoo ja niin seisoo myös kaksi tummaa hahmoa, minä ja Joonas. Lumi narskuu äänekkäästi jalkojen alla kun lähdemme taittamaan taivalta kohti passipaikkaa. Passina on pellon kulma ja edessä aukeaa pelto. Kaulassani roikkuu kolme erilaista pilliä. Kustakin niistä lähtee selkäpiitä karmiva huuto, petopillejä siis. Pedon perässä tässä ollaankin, ketun tarkemmin ottaen.

Istumme pellon reunaan. Joonas pistää kasvonaamarin ja minä suojaan kasvoni karvalakin korvaläpillä. Ei sillä, että olisi kylmä, vaan sillä, että ketulla on tarkka näkö. Hämärä pitää vielä otteessaan koko aukeaa, mutta taittuu pikkuhiljaa valon tieltä. Puhallan ensin vaimean sarjan pilliin. Odototus on hiljaista. Olemme niin liiikkumatta kuin ikinä suinkin voimme. Parin vaimean sarjan jälkeen, päästän kovemman mekkalan ilmoille, vain kaiku vastaa vastakkaisesta metsästä. Muutaman sarjan jälkeen vaihdan pillin letkeämpikielisempään, nyt tarvitaan loppuun säröä, ennen kuin passi vaihtuu.

Joonas liikuttaa vasenta kättään etutukille, arvaan, että kettu on tulossa. En vielä näe kettua, sillä Joonas istuu edessäni. Pian näen sen, mitä on odotettu. Se pysähtyy kun kuulee jotain, Joonas nosti pilkkuseiskan perän poskelle. PAM! Karvat lavoilla pölähtäen kettu pomppaa ilmaan, tekee muutaman kierähdyksen ja tuupertuu hankeen. Yhteistyö on poikaa. Kettu nurin ja kausi on avattu.

 Hämärä väistyy valon tieltä

 Kylmyys pitää otteessaan

Kettu kärsi jo kapista, hännästä oli karvat järsitty puoliksi pois.

 Sanokaa muikku