Ensilumi on satanut maahan. Iita on irti, samoin kaksi alkukantaista saalsitajaa: minä ja Ville. Kolmen saalistajan jäljet johtavat kohti tuntematonta, eteenpäin kuin helminauha. Sitä jos lähtee seuraamaan, saa lukea hankeen kirjoitettua tarinaa. Tarina on kirjoitettu painalluksilla, hylsyillä, hiipuneilla hiilillä ja verellä. He ketkä sen kirjoittivat kertovat tarinaa:
Seison tiellä, Iitan ajo kulkee kauemmas, mutta tarpeeksi loitonnettuaan se kääntää takaisin. Ville seisoo tuossa sadan metrin päässä ylempänä, kyrötietä pitkin. Rusakko pomppaa metsästä kyrötielle. Alkaa juoksemaan kohti. Poistan varmistimen äänettömästi ja nosta Remarin valmiiksi poskelle. Kun rusakko on hollilla, tapahtuu se mikä tässä vaiheessa aina tapahtuu: Remigton puhuu, PAM! Etujalka poikki, joudun parsimaan.. useasti. PAMPAM. Rusakko juoksee metsään, hyppään kiven päälle, jotta näen sen paremmin. Onneksi pumpussa piisaa pumpattavaa. Päästän sen tarpeeksi kauas, PAM! Rusakko nurin, suostui vain kuolemaan. Välillä näin, ampuminen on kivaa. Ville tulee kaadolle, jatkamme matkaa jos saisimme uuden ajon.
Savu nousee kuusikon keskeltä. Kuuntelemme Iiitan ajoa. Makkara kärventyy nuotiolla, samoin kärventyvät kintaani. "Voi perse!!" Kai se kuuluu ensilumen tuloon, että kun kuivattaa jotain nuotiolla, täytyy ne myös polttaa.. Jänis käy useaan otteeseen lähellä nuotiota, mutta ei anna ampumapaikkaa. Lumisade alkaa taas. Maa peittyy hiljalleen lumeen. Syksy on ohitse ja talvi alkaa, toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti